Hyveet ja kasvatus

Aristoteles aikoinaan oli sitä mieltä, että hyveitä ja kasvatusta ei voi erottaa toisistaan. Kukaan ei synny tähän maailmaan valmiiksi hyveellisenä. Sen sijaan jokaisessa meistä on hyveiden siemenet, valmiudet omaksua hyveet ja oppia toimimaan niiden mukaan. Tarvitaan vain riittävä määrä oikeanlaista kasvatusta, ja hyveet alkavat kukoistaa ja tuottaa hedelmää – hyvää elämää sekä meille itsellemme että ympärillä oleville.

Aristoteleen mukaan juuri lasten ja nuorten kasvattaminen hyveisiin oli järjestäytyneen yhteiskunnan tärkein ellei ainoa tärkeä tehtävä. Kun se tehtiin hyvin, kaikki muu hoitui itsestään. Lapsena hyveisiin kasvatetut ihmiset osasivat aikuisina hoitaa kaikki asiat hyvin ja oikein ihan omin päin.

Aikuisille sen sijaan hyveistä ei Aristoteleen mukaan kannattanut juuri edes puhua. Aikuisen luonne oli se mikä oli, se ei enää kasvanut eikä kehittynyt. Siksi aikuisten opastamiseen hyveiden maailmaan ei kannattanut ruutia haaskata.

Nykytiedon varassa on tietenkin pakko todeta Aristoteleen olleen onneksi väärässä meidän aikuisten suhteen. Jos jossakin, niin juuri ihmisyydessä ja siihen keskeisesti liittyvissä hyveissä meidän on mahdollista kasvaa ja kehittyä aina kuolinvuoteellemme saakka. Mutta sikäli Aristoteles osui kyllä oikeaan, että lapsena ja nuorena hyveiden oppiminen ja omaksuminen on monin verroin helpompaa kuin aikuisena. Eikä ainoastaan helpompaa vaan myös hyödyllisempää, sillä lapsilla on vielä koko elämä aikaa nauttia hyveistään ja tehdä niillä hyvää myös toisille.

Jotta lapsi voisi omaksua hyveet ja päästä alkuun niiden kehittämisessä, hän tarvitsee sekä kasvatusta että opetusta. Johdonmukaisen kasvatuksen ansiosta hyveiden mukaisista teoista muodostuu vakiintuneita tapoja, jotka lapseen ja nuoreen aina vain tiukemmin kiinnittyessään vähitellen muuttuvat ominaisuuksiksi ja luonteenpiirteiksi. Opetusta, harjoitusta ja elämänkokemusta tarvitaan, jotta lapsi tai nuori oppisi soveltamaan hyviä ominaisuuksiaan erilaisissa tilanteissa parhaalla mahdollisella tavalla ja jalostamaan ne hyveiden mukaiseksi toiminnaksi.

Hyveisiin ja niiden mukaiseen toimintaan ei ketään voi koskaan pakottaa, sillä hyveiden maailmassa kaiken on perustuttava vapaaehtoisuuteen. Siksi hyvekasvatuksen tärkeimpänä tehtävänä on saada lapsi tai nuori tekemään hyveiden mukaisia tekoja omasta tahdostaan ja halustaan ja mieluiten vielä iloisella mielellä ja intoa puhkuen. Parhaiten tämä onnistuu, kun lapsi saa palkkion – kehun ja kiitoksen – joka kerran hyveen mukaisen teon tehdessään.

Hyveopetuksessa paras ja tehokkain väline on kasvattajan oma esimerkki. Paljon enemmän kuin aikuisen viisaat sanat lapseen vaikuttavat tämän tavat toimia ja käyttäytyä. Esimerkin voima ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kasvattajan pitäisi olla hyveissään täydellinen. Päinvastoin usein juuri kasvattajan kriittinen tarkkaileminen ja hänen virheittensä huomaaminen on hyveiden oppimisen kannalta antoisinta. Oppimisen kannalta huonokin esimerkki on hyvä esimerkki, ja tarttuessaan kasvattajansa virheisiin kasvatettava sekä oppii itse että auttaa kasvattajaakin oppimaan – edellyttäen, että tällä riittää nöyryyttä ottaa tarjottu oppi vastaan.